Tyttö täyttää kohta 7kk ja olemme olleet koko tämän ajan hyvin vahvassa symbioosissa keskenämme. Nyt alkaa olla pikku hiljaa aika alkaa tätä symbioosia hieman höllentää, kun töihin paluuseen ei ole enää kuin hiukan reilut 2kk (olen siis menossa vuorotteluvapaan sijaiseksi aivan vuoden lopussa). Eihän tässä ajatuksessa muuten mitään vikaa paitsi että se on todella vaikeaa - niin henkisesti kuin konkreettisesti. Henkisesti se on vaikeaa, koska en haluaisi kovin paljoa tytöstä olla erossa ja tytölläkin on jonkinlaista eroahdistusta, kun lähden jonnekin tai poistun näköpiiristä. Konkreettisesti tämä on erittäin vaikeaa, kun en yhtään keksi mitä ihmettä minä voisin ilman tyttöä tehdä. Jos teen jotain ilman tyttöä, teen sen myös ilman miestä. Teen sen itse asiassa aivan yksin, koska minulla ei ole täällä ketään. Meillä ei ole täällä ketään. Eli tytön kanssa on aina joko minä tai mies tai sitten me molemmat. Yksin on hirveän vaikea keksiä tekemistä, joka veisi hieman pidemmänkin aikaa kuin vaikka lenkillä käynti (kävin muuten ekaa kertaa sitten tytön syntymän tänään aivan yksin lenkillä ja teki hyvää!). No, käyn toki välillä elokuvissa, mutta eipä siihenkään kovin kauaa mene. Miten symbioosiamme oikeastaan on tällaisessa tilanteessa mahdollista höllentää ennen töihin menoa? Jotain pitäisi keksiä... Onneksi tyttö jää isänsä kanssa kotiin vielä kahdeksi kuukaudeksi ennen kuin menee hoitoon, niin ei sentään samalla kun minä menen töihin, tarvotse vielä hoitoon mennä.

image-normal.jpg

Mua ahdistaa ihan hillittömästi töihin paluu ja tytön jättäminen kokonaisen työpäivän ajaksi, vaikka töihin paluussa on toki hyvätkin puolensa. Eilen viimeksi itkin miehelle sitä, miten kamalalta ajatus minusta tuntuu...