Olen kirjoittanut tämän synnytyskertomuksen suhteellisen pian kotiutumisen jälkeen eräälle foorumille ja julkaisen sen hyvin samanlaisena (ainoastaan pieniä korjauksia lähinnä tekstin muotoseikkoihin) tässä, jotta tuon hetkiset fiilikset synnytyksestä tulisi parhaiten esiin eivätkä suodattuisi monen kuukauden vauvaelämän kautta. Synnytyksen jälkeisestä tunnemyllerryksestä ja kaikesta muusta johtuen, teksti ei ole kaikkein laadukkainta:

Lapsivesi meni  perjantain ja lauantain välisenä yönä Klo 1 jälkeen (laskettu aika oli lauantaina), supistelemaan alkoi joskus klo 6 aikaan aamulla ja aamulla n. klo 8 oltiin sairaalassa ja tarkkailuun johti tie. Jonkinlaisia supistuksia tuli pitkin päivää, mutta ongelmana oli lähinnä jumalattomat alapää-/selkäkivut. Yöhön mennessä ei tapahtunut riittävästi kehittymistä, joten mies lähetettiin kotiin ja lääkkeiden voimalla minä menin unten maille. Yö meni ihan ok, joskin kipuja oli. Seuraavana aamuna lääkäri tutki tilanteen ja kohdunsuu oli 4cm auki ja reunoja ei paljoa jäljellä, joten matka jatkui kohti synnytyssalia ja oksitosiinitippaa. Tipalla käynnistettiin synnytystä se sunnuntaipäivä siinä ja kaikki eteni ihan ok ja sain puudutteet yms, mutta edelleen alapää-ja selkäkivut vaivasivat todella kovasti. Kaikki meni siis ihan ok kovia kipuja lukuunottamatta siihen asti, kunnes kohdunsuu oli auennut 9cm. Sitten kaikki ikäänkuin jumahti - supisti ja ponnistutti ja sattui milloin mitenkin, mutta kohdunsuu auki edelleen 9cm ja jokin lippa edessä siten, että vauva oli aivan liian ylhäällä. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin ponnistaa, koska ponnistutti niin mahdottomasti, ja se kesti ja kesti ja sattui aina vaan enemmän ja enemmän, mutta vauva ei laskeudu alaspäin. Suhteellisen pitkän ponnistusvaiheen jälkeen lippa saatiin kätilön avustamana jotenkin pois edestä, mutta vauva ei silti alkanut laskeutua. Olin ponnistanut yli tunnin, kun lääkäri kävi tarkistamassa tilanteen ja alkoi puhua imukupista. Vauva oli kuitenkin edelleen siihen liian ylhäällä ja päätettiin, että yritän ponnistaa jakkaralla vauvaa alemmas, vaikka olin jo tosi kipeä ja väsynyt. Jakkaralla ponnistin lähes tajunnan rajamailla ja lopulta vauva tuli sen verran alemmas, että imukuppia oli jo mahdollista käyttää ja siirryin takaisin sängylle.    Imukuppi oli yhtä tuskaa, mutta sen avulla lopulta alkoi tapahtua. Tunsin kaiken kivun keskeltä, että nyt vauva alkaa tulla - sattui niin paljon, että sitä ei oi sanoin kuvata. Imukuppi irtosi kerran, jota säikähdettiin miehen kanssa todella paljon, mutta kuppi kiinnitettiin nopeasti uudestaan ja homma jatkui. Ponnistin ihan mahdottomasti ja kovien kipujen saattamana imukupin avulla vauva alkoi tulla lopulta oikeasti alas. Kun vauva oli riittävän alhaalla, teki lääkäri episiotomian. Viimeiset hirvittävät ponnistustuskat ja vauvan pää ja lopulta muukin vauva oli maailmassa. Paikalla oli tässä vaiheessa mieheni, vauvan ja minun lisäkseni, kolme kätilöä ja lääkäri. Ponnistusvaihe kesti lähes kaksi tuntia.

Tämän jälkeen lääkäri ja pari kätilöä jatkoi minun hoitamistani (eli episiotomian korjausta) ja yksi kätilö otti hoitaakseen vauvan. Vauvalla oli kaikki onneksi kunnossa ja se oli myös jonkin aikaa rinnallani jossakin välissä 8harmillisen vähän muistan tästä mitään - muistan, että itkin sitä, että vauva on vihdoin siinä). Lääkäri siis ompeli minua eikä meinannut saada verenvuotoa lakkaamaan. Onnistui hän siinä lopulta, mutta tarkistettuaan lääkäri löysi hematooman (joka oli tosi kipeä), joka olisi leikattava leikkaussalissa. Sain tässä vaiheessa vielä yhden annoksen epiduraalia kipujen vuoksi. 

Leikkaussali oli varattu, joten jäätiin sitä odottamaan, ja mies lähetettiin kotiin yöksi, ja vauva lähti kätilöiden hoitoon osastolle odottamaan minua. Odoteltiin leikkausta, minä kipuineni ja kätilö ja lääkäri työtään tehden. Jossain vaiheessa muutama tunti synnytyksen jälkeen vauvaa hoitanut kätilö ja lastenlääkäri kävi luonani vauvan kanssa ja kertoivat, että kaikki muuten ok, mutta seuraavat vauvan hapenottokykyä, kun siinä oli pientä poikkeavuutta. En edes kunnolla tajunnut sitä siinä vaiheessa, vaan kerroin että minulla on paha olo ja tuntuu siltä, että minulta lähtee taju vaikka olen makuulla ja olo oli tosi kipeä. Kätilö mittasi verenpaineeni, joka oli romahtanut todella alas ja sitten tuli kiire leikkaukseen, jonne minua lähdettiin kiikuttamaan kiireesti. Leikkaus tehtiin spinaalipuudutuksessa ja menetin todella paljon verta (myöhemmin kuulin, että yli 3 litraa) - hb oli matalimmillaan vain 52. En tuolloin oikeastaan vielä tiennyt mikä oli ongelmana, kun olin sekaisin ja kivuissani - kuulin vaan, että verenvuotoa on todella paljon eikä sitä saada lakkaamaan. Joskus aikaisin aamulla minut vietiin sitten takaisin osastolle. Sairaalassa olon aikana en ollut kykeneväinen hoitamaan itse vauvaani, vasta kotiinlähdön aamuna nostin itse vauvaa ensimmäisen kerran.

Ennen kotiinlähtöä yksi kätilö, joka aloitti synnytyksen meidän kanssa, kävi puhumassa synnytyksestä kanssamme, mutta hän ei ollut paikalla enää siinä vaiheessa, kun oikeasti alkoi tapahtua. Muutamana yönä minua ja vauvaa hoisi sama mieskätilö, joka hoisi vauvaa synnytyksessä, ja hänen kanssaan puhuttiin kokemuksesta jonkin verran. Kotiutumisen jälkeen minua hoitanut lääkäri soitti minulle kotiin, koska hän ei ollut alkuviikosta töissä ja ei ollut osannut odottaa, että olen jo kotona. Sain viimeisiä vastauksia kysymyksiini ja olo helpotti hiukan synnytyksen suhteen, vaikka sen ajatteleminen itkettää todella herkästi vieläkin (myös näin kuukausien jälkeen). Sain kuitenkin vahvistuksen sille, että minä en olisi voinut tehdä synnytyksessä mitään toisin, vaan tein kaiken juuri kuten piti ja ongelmat johtuivat vauvan virjeellisestä tarjonnasta. Sain myös kuulla, että leikkauksen suhteen ongelmana tosiaan oli, että vuosin verta todella paljon, vaikka ensin kyseessä oli ihan normaali hematooman korjaus. Leikkaussaliin päästyämme vuosin kuitenkin verta todella paljon ilman, että mitään selvää vuotokohtaa oli edes olemassa. Lääkäri kertoi, että haluavat vastaisuuden varalta tutkia, onko minulla veren hyytymisongelmia, koska se oli iso syy tilani romahtamiseen. Sain leikkauksessa ja sen jälkeen yhteensä verta kuusi pussia että veriarvot saatiin edes hiukan inhimillisille tasoille.

Kaiken kaikkiaan synnytys oli minulle ja miehelle hyvin traumaattinen kokemus, joka ei varmaan ihan heti unohdu. Pääasia kuitenkin on, että saatiin rakas tyttömme maailmaan ja hänellä ei lopulta ollut mitään ongelmaa ja kotiuduimme jo keskiviikkona (tyttö syntyi sunnuntai-iltana), kun minäkin tunsin olevani riittävän hyvässä kunnossa siihen.

Synnytys oli hyvin tuskallinen ennen kaikkea pitkittyneen ponnistusvaiheen vuoksi enkä enää koskaan halua kokea samanlaista kipua.